Koin melkoisen pysäyttävän hetken viime perjantaina. Se tunne kun oma puhelin ei ole hallussa on nimittäin aika jäätävä. 

Menin iskän kanssa ruokakauppaan perjantai-iltana koulun jälkeen ja otin mukaani kassista vain rahapussini. Jossain vaiheessa kuulin kun kaupassa kuulutettiin jotain auton omistajaa. Ei ole meidän auto, ajattelin ja jatkoin ostoksia. Melkein kotiin päästyämme huomasimme auton tuulilasin yläkulmassa ihmeellisen tarran. Olimme liikkeellä iskän puolison autolla, joten ihmettelimme minkä tarran hän nyt olisi tuulilasiin liimannut :) Pihassa katsoimme tuota litimärkää lappua tarkemmin ja siinä luki: "Ota yhteys Prisman neuvontaan". Ajattelimme heti, että joku on parkkipaikalla kolhaissut autoa ja yritimme etsiä naarmua tai luttua. Kun emme löytäneet, istahdimme takaisin autoon räntäsateesta ja iskä soitti Prisman neuvontaan. Samaan aikaan kun iskä puhui neuvonnan ihmisen kanssa minä kaivelin reppuni syvyyksistä puhelintani jota ei meinannut löytyä sitten millään. Samaan aikaan kun iskä sanoi puhelimeen: "Ei meiltä pitäs mitään puuttua", minä tajusin mistä on kysymys. PUUTTUU! MUN PUHELIN PUUTTUU!

Sydän tuhatta ja sataa hakaten ajoimme takaisin Prismalle ja sain neuvonnasta puhelimeni (ehjänä) takaisin. Puhelin oli ilmeisesti ollut sylissäni autosta noustessa ja tippunut maahan. Viereisen auton kuski varmaankin oli sen loskan seasta nostanut. Olin niin huojentunut, kun sain puhelimen ehjänä (kiitos myös vesitiiviydelle) että hyvä että jalat kantoivat alla. Vaikka en ehtinyt edes huomata puhelimen hävinneen ennen sen löytymistä, päässä pyöri miljoona skenaariota mitä olisi voinut tapahtua jos puhelin olisi päätynyt jonkun epärehellisen käsiin. Paitsi että itse puhelin olisi ollut helppo muuntaa rahaksi, tai tehdä hirveät laskut, mahaa vääntää ajatus kaiken sen mitä puhelin sisältää; kuvat, viestit, kaikki henkilökohtainen päätyminen jonkun vieraan käyttöön. Ihan hirveää!

En muista koskaan tunteneeni tälläistä kiitollisuutta ja liikutusta siitä, että vielä on olemassa näin ihania ihmisiä. Paitsi että tämä ystävällinen oli vienyt puhelimen neuvontaan, hän oli myös jättänyt lapun tuulilasiin. Ilman tätä en ehkä koskaan olisi puhelinta osannut etsiä Prismasta. Ja olihan tässä aikamoista tuuriakin, yksikin ylimääräinen pyyhkijän sulan sipaisu olisi ehkä heittänyt pikkuruisen lapun pois tuulilasista enkä olisi sitä koskaan nähnyt. Ja kyllä, kyllähän autoamme kuulutettiinkin Prismassa, en vain muistanut että olimme liikkeellä iskän puolison autolla...

Toivottavasti tämä ihminen on huomannut kiitokseni Keskisuomalaisesta. 
Uskokaa tai älkää, vielä on tälläisiä hyviä ihmisiä!