Pidennetty viikonloppu bestiksen luona Helsingissä oli ihan superkiva! Löydettiin uusia puoteja ja herkullisia ravintoloita ja seikkailtiin vailla päämäärää ristiin rastiin kaupunkia. Kotiin tullessa se taas iski. Masennus, ahdistus ja elämän tuska. Onnistuin kehittämään itselleni paitsi järkyttävän ikäkriisin myös täydellisen itsetunto- ja identiteettikriisin ja olen nyt kaksi päivää itkenyt surkeuttani.

En ole koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi vaikka olenkin aina elänyt yksin ja asunut itsekseni jo nuoresta, 16-vuotiaasta asti. Mulla on maailman rakkain ja läheisin perhe ja iso iso joukko tärkeitä ja rakkaita ystäviä. Yksin eläminen on ollut mulle kai enemmänkin oma valinta. Tällä hetkellä mulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa rueta etsimään miestä, saati että jollekin parisuhteelle olisi edes aikaa tai voimia. Silti se vaan iski, yksinäisyys. Muut perustavat perheen ja minä olen se joka jää ypöyksin tässä maailmassa. Olen se hylkiö joka on räpistellyt yhteiskunnan normeja ja odotuksia vastaan ja sitten kuitenkin itken silmät päästäni sitä että jään yksin. 

Ja kyllähän se tuo biologinen kellokin raksuttaa aika uhkaavasti. Vaikka nyt ajattelenkin, ettei mulla tule koskaan olemaan perhettä, mitäpä jos mieli muuttuukin vaikka muutaman vuoden päästä. Sitten on jo liian myöhäistä. Elämäni ainoa saavutus tulee varmasti olemaan parin vuoden päästä (toivottavasti!) saatava ylioppilaslakki ja sitten elänkin elämäni yksin asunnossani ja jossain vaiheessa kuolen pois ilman että kukaan edes huomaa. 

Näissä tunnelmissa pitäisi nyt sitten pystyä lukemaan kokeisiin. Täällä mennään nyt tosi syvissä vesissä. Koeviikko alkaa ylihuomenna. Great.