Olen viime aikoina miettinyt paljon addiktioita. Riippuvuutta jostakin, oli se sitten hyvä tai paha asia. Olen aina tiedostanut että minä addiktoidun helposti. Koukutun milloin mihinkin, oli se sitten joku herkku tai vaikka telkkarisarja. Junnaan ja jumitan yhdessä kunnes tilalle tulee toinen addiktio. Toisaalta se on ollut hyväkin juttu, että tietää miten omat aivot käyttäytyvät. Joskus se harmittaa erityisesti kun aivot tahtovat jotain, vaikka yrittäisi kuinka räpistellä sitä vastaan.

Eilen tuli kuluneeksi 6 vuotta siitä kun tumppasin viimeisen tupakkani. Tämä saikin aikaan kunnon muistojen myllerryksen päässä ja pisti pohtimaan miksi minun on niin hemmetin vaikea päästä irti näistä addiktioistani. Tupakoinnin lopetin lääkkeen avulla, tiesin aina sen, että omalla kohdallani pelkkä tahdonvoima ei siihen riitä. Ja tiedän edelleen sen, että yhdetkin savut saisivat homman lähtemään taas lapasesta. Musta ei koskaan tule "viihteellä tupakoivaa" tai "silloin tällöin savuttelijaa", ei. Minä olen addikti, joskin onneksi lääke teki sen, että ei ole tehnyt mieli maistaakaan röökiä enää. Tupakanpolton lopettamisessa parasta on ollut se vapauden tunne, kun mikään ei määritä minua ja tekemisiäni. Saan itse olla se joka päättää.

Tupakkaan koukutuin aikoinaan myös nopeasti, olin 14-vuotias kun aloin polttaa säännöllisesti. Taisin olla 13-vuotias kun olin eka kerran kunnolla humalassa. Siihenkin jäi nopeasti koukkuun, tyypillistä varmaan yläasteikäiselle. Oltiin kännissä vähintäänkin joka toinen viikonloppu kun nuorisotiloilla oli tapahtumaa. Yläasteen loppupuolella siirryttiinkin sitten keskustaan ryyppämään. Kun 18-vuotiaana baarin ovet vihdoin avautuivat, juominen lisääntyi entisestään. Parhaimmillaan kävin baarissa nelisen kertaa viikossa, olipa sitten arki tai viikonloppu. Jälkeen päin kun noitakin vuosia ajattelen, niin en minä hauskaa sinne baariin lähtenyt pitämään, menin ollakseni humalassa. Kaatokännissä.

Sairastuin masennukseen 17-vuotiaana. Humala oli se pakopaikka mihin omia ajatuksia ja omaa elämää pääsi pakoon. Join unohtaakseni sen millaista oli elää. Turruttaakseni itseni. Onneksi tiedostin jo tuolloin että koukutun helposti ja minulla onkin aina ollut järkkymätön nollatoleranssi huumeita kohtaan. Eikä niitä ole minulle koskaan tarjottukaan. Tiedän tasan miten minulle olisi käynyt jos koskaan olisin kokeillut. Sain pääni ja elämäni niin sekaisin viinalla että hirvittää ajatellakin niitä aikoja kun join paljon.

Vanhana ja jälkiviisaana tekee pahaa ajatella mitä kaikkea minulle olisi voinut sattua heiluessani ympäriinsä aivan tiedottomassa tilassa. Parikymppisenä ystävät alkoivat perustaa perheitä tai elelivät onnellisena parisuhteissaan. Minä kävin baarissa. Usein yksinkin, kun ei ollut ketään kaveria joka olisi lähtenyt mukaan. Sattui vahinkoja, kaatuilin, teloin itseäni, lensin ulos baareista, hyppäsin tuntemattomien autoihin, sammuin bussiin tai keskustan pusikkoon, joskus sain tyrmäystippojakin. Usean vuoden muistikuvat ovat melkoisen hataria. Kuka vaan olisi voinut tehdä minulle ihan mitä vaan. On suoranainen ihme että olen ylipäänsä hengissä vielä.

Oksettaa kun mietin tuota aikaa. Alkoholi hallitsi mun elämää aikalailla ja tiesin sen jo silloinkin, että olen pahasti koukussa. Se oli todella surullista elämää. En muista milloin juomiseni alkoi vähentyä, varmaankin sen myötä kun aloin voittaa masennuksen. Niihin aikoihin ystäväni teki itsemurhan, en halunnut sitä kohtaloa. Morkkikset omasta juomisesta oli liian kovia kestettäväksi. Häpesin ja pelkäsin ja krapulat alkoivat olla sietämättömiä, osin varmaan migreeninkin takia. Ehkä elämä alkoi silloin normalisoitua ettei sitä tarvinnut paeta. Vuosia meni niin etten koskenut viinaan lainkaan. Nykyisinkin juon todella harvoin. Jollain lailla tiedän olevani edelleenkin on/off alkoholin suhteen. Mutta enää ei tee mieli ottaa, juuri siksi että se alkoholi tuntuu hallitsevan mua enkä minä sitä. Siitä tunteesta en tykkää.

Aloitin eilen sokerin vähentämisen. En sano olevani kokonaan ilman sokeria, mutta ylimääräiset karkit ja herkut saavat nyt jäädä. Olen pitkään tuntenut järkyttävää morkkista syömistäni herkuista. Kroppa huutaa jatkuvasti sokeria enkä pysty hillitsemään suklaan syömistä. Mitä stressaantuneempi olen, sitä enemmän palkitsen itseäni sokerilla. Ja verensokerit pomppivat ihan miten sattuu. Homma on lähtenyt ihan lapasesta. Olen taas siinä tilassa että addiktio vie ja minä vikisen. Olen jatkuvasti turvonnut kuin äärimmilleen täytetty rantapallo ja suklaa pistää mahankin sekaisin. Myös uusi migreenin estolääke aiheuttaa lihomista. Tuntuu että mikään vaate ei mahdu päälle. En tykkää tästä. Tuli se piste, että haluan näyttää addiktiolleni että täällä määrään minä! Toistaiseksi mennään näin ja katsotaan sitten jossain vaiheessa voinko pitää karkkipäivän.

Onko muita helposti koukuttuvia? Mihin te olette koukussa? 
Entä miten olette selättäneet addiktion, vai oletteko?