Voi voi, kyllä sitä tuntee itsensä vanhaksi kun alkaa muistella menneitä. Miettii omaa elämäänsä, hyviä ja kivoja muistoja ja sitten niitä huonoja. Millainen minusta olisi tullut ilman niitä huonoja ja rankkojakin juttuja? Osaanko olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä elämässäni on ollut?

Mulle on aina perinteisesti synttäripäivän kynnyksellä iskenyt ahdistus. Ahdistus siitä, että taas on vuosi kulunut enkä ole saanut mitään järkevää aikaiseksi. Taas yksi hukkaan heitetty vuosi... Tänä vuonna kuitenkin tajusin miten paljon kivaa kuluneeseen vuoteen onkaan mahtunut!

Olen tutustunut ihan huikeisiin tyyppeihin ja nämä ihanuudet ovat ystävinä varmasti osa elämääni ihan loppuun saakka. Miettiessäni blogiin viime vuoden tapahtumia tajusin, että pelkästään viime vuoden aikana olen tehnyt paljon asioita jotka ovat olleet ihan ainutkertaisia tai mulle ihan uusia juttuja. Jos vuodessa ehtii näin paljon, kuinka paljon oikeastaan onkaan jo kokenut kun on näin vanha??

Kaippa mä olen ollut aina vähän hetkessä eläjä. Tehnyt aina sitä, mikä milloinkin on hyvältä tuntunut. Nuorena ne valinnat ei aina olleet hyviä ja paljon juttuja olisi voinut jättää tekemättäkin. Mutta luulempa etten olisi tämä Tiia tässä näin ilman niitä juttuja ja kantapään kautta opittuja asioita.

Joitakin juttuja sitten taas ei oikein opi vanhanakaan. You live and... not learn. Eihän sitä luonteelleen mitään voi, tietyissä jutuissa sitä hakkaa päätään seinään uudestaan ja uudestaan. Välillä unohtaa ja sitten hakkaa taas.

Onneksi ympärillä ja lähelläni on maailman parhaat tyypit. Ne tyypit on aina mun puolella, mutta muistaa välillä muistuttaa, että kannattaako sitä päätä hakata seinään taas. 
Kyllä tässä seurassa kelpaa vanheta <3