Huhhuijaa, sitä on toivuttu viikonlopun juhlahumusta. Menimme bestikseni kanssa jo perjantaina mökille järkkäilemään juhlia. Perjantai-iltana olimme keskellä järkyttävää ukkosmyräkkää ja mahat kurnien haistelimme kynttilänvalossa uunissa paistumassa olleita ranskiksia joiden paistaminen keskeytyi sähköjen katkettua. Parin tunnin odottelun jälkeen saimme sähköt takaisin, syötyä ja ilmakin alkoi kirkastua. Toivoimme jo pelkästään ruokien säilyvyydenkin takia parempaa ilmaa lauantaille bilepäiväksi...



Ilma ei lauantaina ollut kovinkaan aurinkoinen, mutta toisaalta ei satanutkaan. Puolenpäivän aikaan mökki täyttyi mitä rakkaimmista yläasteen tyttösistä. Olemme päässeet peruskoulusta vuonna 1995, joten juhlat kantoivat nimeä Vuonna '95.


Aluksi nautittiin vaaleanpunaista sihijuomaa ja vuodatettiin siinä muutama kyynelkin viime syksynä edesmenneen ystävämme muistoksi. Paikalla nähtiin paljon Adidasta, Levistä, vyölaukkuja, jenkkihuiveja, ja hiuksissa töyhtöjä ja juppikumpuja sekä tietenkin hiusdonitseja.


Päivän mittaan visailtiin ysäriaiheisessa tietovisassa ja etsittiin ysärimusa-aiheisia rastitehtäviä mökin pihapiiristä. Ysäritietäjä tietenkin palkittiin diplomein ja ysäriaiheisin lahjoin.


Syötiin tietysti hyvin...


Illalla käväisemään tullut ystävä pudotti melkoisen pommin kerrottuaan sairastavansa syöpää. Tuntuu aika uskomattomalta, että olemme 34-vuotiaita ja kymmenen hengen jengistämme kolmella on todettu syöpä ja viimeksi viime syksynä menetimme yhden ystävistämme juuri syövälle. Elämän raadollisuuden ruma pää nousi taas, mutta neidillä itsellään oli kova tsemppi ja vakaa aikomus parantua. Erittäin hyvä muistutus taas siitä, että elämä on tässä ja nyt, ei sit kun... tai mut kun... H:kin sanoi, että tehkää naiset sitä mitä haluatte ja toteuttakaa unelmia nyt, ei sitten joskus. Itkuakin siis piisasi, mutta naurua kyllä varmasti senkin edestä. Komea ilta-aurinko tuli esiin ja laitoimme lipun salkoon sen kunniaksi.


Hauskaa riitti pitkälle yöhön ja vielä sängyissämmekin nauraa rätkätimme kuin pikkutytöt konsanaan. Joukon äiti-ihmiset naureskelivatkin, kuinka he itse komentavat omia tyttöjään hiljenemään, kun kikatusta yövieraiden kanssa riittää tuntien ajan. Mutta niimpä sitä tuntui riittävän meillä hieman ikääntyneemmilläkin tytöillä :)

Aamulla söimme yhdessä aamupalaa auringonpaisteessa ja seuraksemme lehahteli kaunis iso perhonen. Se viihtyi pöydässä pitkään ja tuntui tosi kesyltä istuen pitkiä aikoja olkapäällä tai käden päällä. Lieköhän se ollut ystävämme S joka tuli meitä moikkaamaan.

Takana siis ihan huippuihana viikonloppu ja vähän tunteitakin laidasta toiseen. Olen vaan hemmetin onnellinen, että mulla on nämä mielettömät, rakkaat tyypit elämässäni ja juttu jatkuu aina siitä mihin jäätiin, vaikka välillä olisi pitkiäkin aikoja ettei tavattaisi. 
Kiitos <3